On The Road again and in the water - Tien päällä taas ja vedessä

Tien päälle - lenkille koiran kanssa, niinhän se ajanviete minulla kulkee sillin kun säätila antaa periksi aurinkoisuudellaan taikka edes jollain tavalla sateettomana.

 Tässä uskollinen lenkkikaverini, Repanuuti (Pepona del Bolanio).
Viime suven lenkeistä on aika paljonkin  jo parantunut matkanteko, enää ei hötkyillä tien vieressä olevan pellon "traktorinmunista", ei säikähdetä suotta, sillä Repis jo tietää etteivät ne kuoriudu kuitenkaan eikä niissä haudo itseään mitkään extrahirviöt.

Tälle vanhalle sillalle on ihan pakko pysähtyä joka kerta, ainakin pieneksi hetkeksi.
Tämä on vain jotenkin niin kaunis aikka ja riippuen siitä mihin aikaan on reissussa ja miten aurinko paistaa niin varjot piirtävät kauniita heijastuksia, auringonsäteet kirjovat puron (nyt se taas on enemmän puro kun vesi on laskenut) solahduksista kirkkaita läikähdyksiä puihin ja puskiin. Kaunista, kaunista - huoh.

 Matka jatkukoon ja tarina samoin.
Tosiaan, Repis ei enää hötkyile vastaantulevia autoja, ei korviaan lotkauta jos joku pyöräilee vastaan - mutta tien vieressä olevan vanhan kellarin katolla heiluva mies oli jo liikaa... Ensimmäisen kerran menomatkalla ohitettaessa ei välittänyt, odotteli kauniisti että milloinkahan sinne rantaan oikein päästään....paluumatkalla taas oltiin niin vahtia, niin vahtia...ärrinmurrin mutta vierellä tiiviisti kuitenkin.

Maiseman katselua ja kuvaamista - tällä kohtaa onkin koirallekin katseltavaa..

En tarkoita tätä nopeusrajoitusta - pitänee hiljentää kaasuvivusta... =))) ...ei vaan, kulkupelini ei kulje kuin huipussaan 10km/h joten tuo olisi jo hurjaa kyytiä tällaiselle hitaalle ja rauhalliselle ihmiselle...

Tästä eteenpäin niin mielenkiintoista löytyy ja etenkin vesipetokoiraa ilahduttavaa toimintaa mutten vielä tätäkään tarkoittanut...











Vaan tarkoitin tätä näkymää:

 Nautoja ihan tien vieressä, olipa tuuria kun olivat tällä kohdin valtavaa laiduntaan.
Tuli kuvattua ja katseltua, jos pitäisi tähänastisista lenkkipoluista valita kaunein ja idyllisin - se olisi juuri tämä josta nyt kirjoittelen.

Vanhaa kiviaitaa hienosti kunnossa pidettynä, eli ei ainakaan rikottuna ja kaadettuna vaan kauniisti sammaloituneena ja aitanahan toimii tosiaan vieläkin, ja mikä ettei, onhan aidaksi varmaan jo aikaa sitten tehtykin - vaan kuinkahan paljon aikaa sitten....

Ovat ne ihania, muistoja omasta lapsuudesta tulvi mieleen ainakin jonkinlaisina pätkinä, meillä kotona oli lehmiä, kanoja, sikoja, kaneja...niiden kanssa lapspuuden parhaimpia päiviä tuli vietettyä - eikä se sonta silloin pahalle haissut, tai sitten aika kultaa muistoja tehokkaasti.

 Nyt loppui jo sanatkin välillä, mutta kuvia kyllä on kuitenkin...
Kiviaidan lomassa oli myös vanhaa pinta-aitaa, tosin uutta, eli tällä vuosisadalla tehtyä uusvanhaa mallia, kivasti ideoitu ja viitsitty.
Uskoisin että aika moni nykytilallinen olisi mätkäissyt paimenpoikalankaa ja kytkenyt virran päälle, kiirehän muutenkin tilan töissä...mutta täällä on laitettu kauniiksi ympäristöä.

Oih, pikkuisiakin liikkeellä!
Naudat ovat laumassaan ympäri vuoden ja vasikoita syntyy kun niiden aika on, luonnonmukaista toimintaa, samalla laitumella on isät ja emot, siskot ja veljet, tädit ja mummot..

 Portti jonka toiselle puolelle ei ole ulkopuolisilla asiaa, eikä varmaan ihan jokainen tuonne lähtisikään tallustelemaan - satakunta nautaa ympärillään ja outona ihmisenä eläimet voisivat olla joko hurjan kiinnostuneita taikka ihan villejä.

Idyllistä...

 Tuo ruskea otus näyttää vähän siltä ettei paljoa kiinnosta ihminen oudolla menopelillään sekä koira kieli pitkänään vieressä...

Laidun oli niin hyvä kuvauskohde kun aivan edessäni oli sitä kiviaitaa taikka pinta-aitaa ja naudat ovat syöneet kivasti pitkät heinät isommalta osalta pois, näkyi kiviä laitumella ja suuremmat kasvit ja itse naudat tietysti kauniissa luonnon järjestämässä valaistuksessakin - täydellistä tuuria, no onhan se hyvä että joskus sentään on tuuria..
Tuon valkean naudan takana on ilmeisesti jonkin vanhan rakennuksen jäänteitä, "kivijalka jäi" -tyyliin, eipä ole tietoa mikä siinä on ollut ja koska on poistettu käytöstä ja miten, mutta kivijalka sinälläänkin on ihan kaunis ja melkoisen suuri.

Nyt tuli sellainen fiilis että voisi vaikka matkaa jo jatkaa....vähänkö on tuiman näköinen otus =)

 Repis katseli rauhallisesti ja kivasti, ei hötkyillyt turhia lainkaan, oikeastaan vähän ihmettelinkin että mikäs nyt on...mutta sitten muistin edellisen nautakohtaamisen...
Tien vierellä oli nautoja sellaisessa paikassa jossa ei vielä tähän mennessä ollutkaan näkynyt vaikka laidun ihan jo isommankin tien vieressä - silloin oli vierelläni vauhko hyrrä eikä koira. Tilanteesta selvittiin parilla pyörähdyksellä ja sitten vaan pidin taukoa siinä kohtalaisen likellä aitaa ja odotin ja odotin, odotin ... odotin sitä, että Repis rauhoittuu ja hoksaa etteivät ne sieltä hyökkää eivätkä tee pahaa.
Aikaa siinä meni, mutta eipä minulla mikän kiire, se kannatti, sillä nyt ei naudat pelottaneet enää koira parkaa.

 Joskus

aika

on

pitkä,

toisinaan

liian lyhyt - 

hetkisistä

punotaan

historian 

vuosituhannet.

M.Österman

 ...ja sytkähteli sitten runosuonikin tässä samalla...
Ja eipä ihme, maisema on kuvinakin inspiroiva - saatikka paikanpäällä.
Olisi mukavaa pakata maalauskamppeet mukaan jonain kauniina päivänä ja mennä vaikka tuonne tämänkin matkakertomuksen päämääräpaikkaan maalaamaan.
Vaan kun ei tähän menopeliini saisi peräkärryä laittaa...ei kuulemma edes ihan pientä...

 Kaunis maisema innoittaa asukkaita, niin vakiasutusta sekä mökkiläisiä, laittamaan paikkoja kauniiksi, on kivoja pihoja ja kuinkas tämmöiseen katseeni kiinnittyikään, puskien takaa näkyi ensin ihan kuin siipi...ja siivekäshän tämä onkin, kaunis ja kaunis.
Maitolaituria ei enää alkuperäiseen käyttötarkoitukseen tarvita, mutta onpahan tonkkakin jäänyt - näitä on kyllä kauniimpiakin näkynyt, ei tämäkään ruma silti, ihan passeli maisemaan.

Ja määränpää, ranta.
Aiemmin jo kerroinkin kellarin katolla olleesta miehestä, hänoli korjaamassa viime vuoden tapaninpäivän myrskytuhoja ja sanoi että "siellä on  sorsamiehiä rannoilla, muttei he kuitenkaan maihin päin ammu..."
Mutten nähnyt kuin yhden seisoskelevan jossain sivurannalla, lintuja ei näkynyt eikä kuulunut, ei ainuttakaan vaakkua missään..


Repis otti vakiopaikkansa, se menee eteeni makoilemaan kun oikein pidemmäksi aikaa pysähdytään, ei ainakaan pääse karkaamaan ihminen ilman että koira huomaisi...

 

Uimaan, uimaan - uimaan pulikoimaan...

Voiko koira olla onnelllisemman näköinen juostuaan vähän rapiat kolme kilometriä, odoteltuaan emännän kaikenmaailman kuvaushetket...

Rannalta löytyi jokunen pikkukeppi jota heitin Repikselle veteen ja se kyllä jaksoi noutaa, tosin sen noutaminen tarkoittaa sitä, että kepin perässä syöksytään veteen hurjapäisenä, uidaan rivakasti ja napataan keppi mukaan ja takaisin rantaan - keppi tosin viedään jonnekin mistä minä en sitä ainakaan saa....ja sitten tullaankin odottelemaan mitä seuraavaksi saisi noutaa...mutta sama se, pääasia että on hauskaa vaikka olisi se mukavaa jos sen samankin kepin saisi - olisikohan kellään vinkkejä tempun opettamiseen kun en itse pääse liikkumaan, pitäisi keksiä jokin kiva konsti.

Heinikkoon huilimaan, on se viisas ... likellä olisi ollut ihanaa soraa ja hiekkaakin jossa kieritellä ja oikein sotkea kiharat harmaanmustanruskeaksi...

 Rannan maisemaa, tässä rannassa on kuulemma viitisenkymmentä venepaikkaa, ovat kaislikon seassa sopivasti piilossa, ei ole mitään kirkuvan värisiä puomeja, puusta on tehty ja sopii maisemaan.
Suuria koivuja on jookunen parkkipaikalla, parkkipaikalla oli kyllä autoja niin paljon ettei niitä usein tällä seudulla samaan aikaan niin montaa edes näe...eli  oli niitä sorsastajia jossakin pusikoissa piilossa, taikka lähteneet veneillään saaristoon.

Koivikkoa nuorempaakin, tämä on ihan supisuomalaista maisemaa.

Koivikon keskellä oli pikkuinen vene parkissa =)

Tämä yksilö näyttää ihan siltä että "vesille venhosen mieli"

Komea vanha koivu, kuinkahan paljon rantaelämää, uivia lapsosia, verkkojaan selvitteleviä kalastajia, sorsia tiirailevia miehiä, onkivia pikkupoikia/tytttöjä, pussaavia nuoriapareja tämäkin yksilö on lehtiverhonsa raoista vuosien saatossa nähnyt.

Kotimatka alkakoon, koira on saanut haistella vapaana paikkoja, ei se kyllä oikeasti viereltä minnekään lähde, uimisen jälkeen on seurannut ilman käskyjä ja kommentteja ihan vierellä.
Vierellä saa luvan tulla kotimatkankin kyllä.
Mikähän siinä onkin - mistä tahansa kun käännytään kotiinpäin niin virtaa on nelijalkaisella vielä vaikka kuinka ja vaikka kuinka kivasti on tultu määränpäähän niin kotimatkaa koittaa aina hoputtaa, askeleen edellä, ei onneksi mikään vetojuhta siltikään, huvittaa vaan se koti-ikävä.

tämä oli jotenkin hauska, kelottuneen kannon päälle on laitettu pahka tms ja ihan kuin sillä olisi kypärä päässään...

Nämä kuvat ovat reilun kahden kilometrin päässä siitä kypäräpäisestä pahkasta X)
Metsään katsoessa näkee usein kaikkea sellaista mitä ei autossa istuessaan kyllä ehdi havaitsemaan, on etunsa tällä hitaalla menollakin.
Tuossa kuvassa jossa tietä näkyvissä, punainen tontuu tien oikeassa laidassa on oikeasti vanha tieaura, varmaan jostain kuorma-autosta.

Kyllä kääpäkin on upea luonnon luomus.

...Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt...trallal-lal-lal-laa...

Mutkan jälkeen on se alkukuvien vanha silta, kotiin enää kilometri.

Ihana vanha puu tämäkin. Metsässä on monin paikoin naavaa ja luppoa oksilla, se tekee Narniavaikutelmaa ja mielikuvitus lentäköön hämärämmässä valossa lenkkeillessä....

 Ilman hämärää ja pimeää - 
ei valolla
olisi lohduttavaa
vaikutusta.
                M.Österman

Metsää voi katsoa miten haluaa. 

Voi etsiä katseellaan pimeitä koloja, synkkiä oksistoja, kuolleita kuivuneita oksia...ja jos ei muuta katseellan etsikään, ei huomaa sitä mikä on aivan edessä, valmiina painumaan mieleen.

Voi katsoa auringon luomaa värileikkiä lehdillä, sammaleen kukinnoissa kristallin lailla hohtavia vesipisaroita, 

kaarnan väriskaalaa ja 

kivien jäkälöityneitä hahmoja, 

marjojen heleitä pilkahduksia.

Voi nähdä miten valo 

paljastaa 

pimeän 

piilottaman 

kauneuden. 

                              M.Österman